Agatha ja Carl päättivät selvittää riita-asiansa heti seuraavana aamuna. Aurinko oli jo noussut horisontin yläpuolelle. Sateenkaarikin hehkutti kirkkaita värejään taivaalla. "Carl." Agatha sanoi hiljaa. "Niin?" "Oletko miettinyt sitä meijän riitajuttua?" Carl katsoi pesäkolosta ulos ja katseli lintujen lentoa, ja siirsi sitten katseensa maahan ja huokaisi. "Joo, olen, entä sä?" "Olen, se on minua myös vaivannutkin." "Ai, no niin se on muakin." Agatha katsoi surullisena miestään, joka kökötti pesäkolon suulla. "Saanko tulla sun seuraksi?" "Senkus tulet." Agatha asteli Carlin oikealle puolelle ja katsoi tätä sitten, kunnes sitten katsoi sinne mihin Carlikin katsoi, eli lenteleviin lintuihin jotka kuhertelivat ja lensivät toistensa vieressä lähekkäin vähän välillä. "Niin, et mihin tulokseen sit tulit, vai tulitko mihinkään?" Agatha kysyi varovaiseen sävyyn. Carl oli hetken sanaton, mutta vastasi pian Agathan esittämään kysymykseen. "No, periaatteessa olen joo." "Niinku mihin? Kumpaan?" "Siihen, että kyl tälle meijän riitelylle pitäis tehdä jotain, ei tää voi näin jatkua, eikä myöskään jäädä pääkoppaan vaivaamaan loppuiäksi." Agatha hymähti siihen ja jatkoi sitten: "Totta, olen samaa mieltä kanssasi, eli, mitä me nyt sit teemme jollei me haluta sitä pääkoppaamme vaivattavaksi? Onko ehdotuksia?" "Öö... ei tule mieleen nyt näin äkkiä." "Ei tule, kyl varmaan pitäis tulla, kun kerta aiheutitkin tän meijän riitelynkin tähän pisteeseen". Agatha töksäytti samantien. "Niin, no, ehkä." "Ei mitään ehkä, vaan ihan oikeesti." "Joojoo." Carl painosti. Agatha hiljeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten taas. "No sä saat luvan tehdä kaikkes tän meijän riidan eteen, jos haluat saada mut paremmalle tuulelle." "Miten muka?" "En mä tiiä, jotenkin, mieti." Agatha siirsi katseensa ulos taas, ja katseli maailman menoa. Carl alkoi miettiä sitä Agathan sanomaa asiaa ja pohti itsekseen: "Hmm...ehkä Agatha on oikeassa, minun vikani se oli, mä tän riitelyn aiheutin, eikä hän. Typerä käytökseni ajas meidät tähän pisteeseen, tyhmä minä taas..." Carl hakkasi päätään pesäluolan seinää vasten. "Ei olisi kannattanut tehä sitä tai oikeastaan aiheuttaa, idiootti olin taas Agathaa kohtaan." Carl jatkoi pohtimista itekseen. "Kyl mun pitää pyytää anteeksi siltä ja pahoitella käytöstäni ja katua, et saisin sen mielen paremmalle, niin mä teenkin..."Carl päätti ja lähti heti oitis hoitamaan hommaansa. Löydettyään Agathan ulkoa Carl sanoi: "Kulta, haluisin pyytää sulta anteeksi sitä mun eilistä käytöstäni. Mä olin sulle tosi idiootti. Mua kaduttaa se tosi paljon, ihan sydämestä saakka jopa, joten voisitko antaa minulle anteeksi siitä?" Carl painoi päänsä Agathan rintaa vasten ja valutti kyyneliä silmistään. Agatha kuuli miehensä niiskuttavan ja tunsi miten Carlin märät kyyneleet tippui hänen rintaa vasten alas. Agatha huokaisi rauhalliseen sävyyn ja katsoi murheellisena miestään sitten, sitten hän painoi leukansa tämän niskan päälle ja kysyi: "Carl, oletko tosissas tota mieltä?" Carl nyökkäsi surullisena Agathan rintaan vasten painautuneena. Agatha ymmärsi miestään sitten ja uskoi tätä lopulta ja sanoi: "Okei, mä annan anteeksi sulle, mutta katokin ettei tällaset toistu enää, jookosta?" "Joo, lupaan kattoa." "Varmastiko?" "Varmasti." Sitten Agatha nosti miehensä pään ylös kuonollaan ja halasi tätä. Carl rutisti vaimoaan kunnolla. Hänelle tuli heti parempi olo kun sai halata pitkästä aikaa vaimoaan. "Mä rakastan sua Agatha". Carl sanoi hiljaa. "Niin mäki sua hupsu Carl". Agatha vastasi takaisin ja painautui tiukemmin miehensä syleilyyn. Oli välit selvitetty nytten ja kaikki oli taas hyvin Polar Bearin metsässä. 

-Carl, Agatha sanoi kun huomasi miehensä nousevan ylös ja venyttelevän. -Niin? -Mua on jäänyt vaivaamaan se Tiituksen katoamisesta oleva asia, kun me tiuskittiin toisillemme siitä...? Carl hymähti siihen. -Niin, et voitaisko mitenkään sopia se ja unohtaa koko asia? -EI! -Miksei? -Koska olit mulle tosi tyly. -Missä asiassa? Agatha kysyi heti perään. -No siinä kun halusit yksin lähteä ettii Tiitusta ja et halunnut ottaa mua ees mukaan, vaik olisin halunnut. -Mä en sua sen takia ottanut mukaan, koska halusin ja tarvitsisin omaa rauhaa. -Juujuu, just joo. Carl tokaisi siihen. -Ihan tosi, en mä aina tykkää, et aina kun mä lähen jonnekin, niin sä lähet mukaani, siit voi saada sellasen kuvan, et sä et luota muhun, ja et sä pelkäät et mä tapaan jonkun toisen miehen, ja mä en saa sen kanssa jutella ees jne, olkoon sit naaras tai uros tilanteessa, niin samat jutut pätee. Vapautta tartteis olla, ja luottamusta. -No, en mä mitään pelkää. -Ai et vai, ai et pelkää et tapaan jonkun toisen uroksen matkalla ja se mua iskee vai tms? -Niin. -No hyvä, jos oot oikeesti tota mieltä, niin voin sit saman tien lähteä ettii toista urosta, jos sä sitä haluat, haluatko? Carl katsoi taivaalle ja oli hiljaa. Ei puhunut mitään vaimolleen. Agatha yritti saada miestään puhumaan, mutta ei saanut, joten hän sanoi: -Okei, nytku en saa sua ees puhumaan, niin sanon sulle sit hyvästit. Sä taidat olla sitä mieltä että me ei olla oikee pari, ja me ei kuuluta toisillemme, niin meijän parasta sit erota, ja sitku et sopia halua riita asiaakaan sillai kun kunnon miehen kuuluu, niin mä lähen sitten. Agatha käänsi takapuolensa Carliin päin ja oli tekemässä jo lähtöä. Carl heräsi siihen ja käänsi päänsä Agathaan päin, ja huomasi tämän tekevän lähtöä jo. Hän tajusi, että tämä todellakin jää nyt yksin ja sitä hän ei halunnut. -Agatha... Carl sai sanottua änkyttäen. -Oho, nyt sä jopa puhutkin jo, ihme. Mikset sä silloin puhunut, kun kysyin sulta, että haluatko että etsin toisen urosmiehen tilalleni? Et ees reakoinut siihen, vaan katsoit ylös taivaalle ja olit hiljaa. -Anteeksi, olin niin mietteissäni. -Vai mietteissäs, mitähän sä mahdoit miettiä sit, olis kiva tietää?! -No, miettisin niitä asioita joista sä puhuit mulle. -Joo-o, niin varmaan. Agatha tokaisi siihen sitten ja katsoi sitten vastaavasti itse taivaalle ja pyöritteli silmiään. -Ihan tosi!? Carl näpäytti takaisin vihaisena. Agatha veti naamalleen ivallisen hymyn ja pudisti päätään sen merkiksi, etten usko sua. Carl huomasi sen ja sanoi: -Jaahas, vai et usko mua, no sit onkin parempi, et erotaan vaan, ollaan kummatkin sit yksin vaan, ehkä se meille parempi. -Okei, sopii mulle! Agatha näpäytti ja lähti. Carl juoksi siihen paikkaan, missä Agatha seisoi hetki sitten. Tämä katsoi vaimonsa menoa. Pian Agatha oli jo niin kaukana, että oli turha huutaa sen perään mitään. Carl laski surullisena päänsä alas, käänsi koko vartalonsa päinvastaiseen suuntaan ja lähti surullisena sitten astelee pesään Tiituksen luo. Tuuli alkoi leyhytellä Carlin turkkia samalla tämän astellessa Tiituksen luo.

Kun silmiis sinisiin katsoin, luulin niin onnen susta löytyneen. Sua rakastin, muut unohdin, sinut tahdoin omaksein. Vaan kuulla sain, että ainoa en sulle olekkaan. Kun kerran viimeisen suljen oven varoen, olet mulle historiaa.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Kun katson taaksepäin, olet muisto vaan, muisto menneen rakkauden. Löydät jonkun muun, joka sinuun rakastuu, uskoo sun valheisiin. Silti luotan rakkauteen, voimaan ikuiseen. On mulla määränpää, eilinen taakse jää, se oli unta pettävää.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Jos rakkauden uudestaan, uskallan aloittaa, ehkä huominen taas, onnen tavoittaa.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Tiitus huomasi isän seisovan pesäaukon suulla. -Isä, miksi sä siinä seisot? -En mä tiiä oikein itsekään. -Tule pois siitä sitten ja tule tänne. Tiitus pyysi. Carl käveli hitain askelin ja pää riipuksissa tyttärensä luo. Hän lysähti maahan ja painoi päänsä Tiituksen etujalkojen päälle ja valutti kyyneleet. -Isä, mikä on? Oletko sairas? -En. -No, mikä on? Kerro? Carl pysyi hiljaa. Tiitus tahkoi isän päätä ja nuoli sen otsaa, mutta tämä ei nostanut päätään edelleenkään ylös. Aikansa odoteltuaan siinä, Tiitus alkoi tulla hermostuneeksi, joten hän nousi ylös ja Carlin pää paiskautui maahan. -Isä, nyt kerrot mulle, et mikä sulla on? Haluan tietää!? -Ei mulla mikään oo. -Kyllä on? Nään sen susta hyvinkin. -Ei ole.  -Mä kysyn sitten äidiltä, se ainakin kertoo mulle, et mikä sulla on! Tiitus meinasi lähteä, mutta kuuli isänsä sanovan hiljaa: -Älä etsi äitiäsi. -Miksen saa? Kyl mä sen vaan etin, piste! -Ei sun kannata. Carl sanoi ja katsoi maahan sitten. -Miksei muka?! Carl pysyi hiljaa hetken. Jonkun ajan päästä Carl sanoi sitten: -Agatha ei oo tulossa kotiin enää... -Miten niin muka ei ole, onko hän kuollut? -Ei, mutta hän jätti mut...yksin. -Miksi? -Riidan takia, me riideltiin. -Just, no mistäs tällä kertaa? -Yhest jutusta vaan, se ei mun sanomaani uskonut, mitä sille sanoin. -Aijaa, no mitäs jos mä juttelisin äidin kans? -En tiiä, kannattaako sun...? -No, ei sitä tiiä vaikka saisinkin sen puhumaan? Tiitus aprikoi asiaa. -Noh, jos niin haluat niin voithan sä kokeilla tietty, mutta epäilen kyllä ettei se auta. -Kiitti iskä, nähtäillään tossa illalla sitten. Tiitus huusi riemuissaan ja syöksyi ulos pesästä. -Joo, okei. Ole varovainen sitten! Carl huusi sen perään, mutta turhaan, Tiitus oli jo mennyt ja se ei sitä kuullut. -Kunpa Tiitus nyt olis varovainen matkalla. Carl mietti mielessään itsekseen pesässä. -No, toivottavasti. Sen jälkeen Carl sulki silmänsä ja otti pienet nokoset sitten.

Mä en ymmärrä, miks taas piti tapella, me tunnetaan nii hyvin, että molemmat voi aatella, myös toisen kannalt, anna anteeksi, et olit itsekäs, en kohdellu sua ku ansaitset, me ollaan yhtä, vaa yhes kokonaisia, täydennetään toisemme ku ollaan erilaisia, eikai vielä oo liian myöhästä rakas? voi kumpa vaa voisin mennä ajassa takas.

Tiitus taivalsi metsässä etsien äitiään. -Äitiiiii, missäää olet?! Vastaa!? Metsä kaikui Tiituksen huudoilla, mutta vastausta ei tullut takaisin. Tiitus tuli murheelliseksi. Toivottavasti ihmiset eivät ole ryöstäneet sitä häneltä, tai tappaneet, mutta kuitenkin hän jatkoi etsintöjä, ihan sama vaikka olisi iltakin, niin siltikin. Pian Tiitus tuli purolle. Pitkän taivalluksen jälkeen oli hyvä vetää henkeä ja juoda. Samalla hän mietti, mistä voisi löytää äitinsä, ja miten. Se tarvitsi keinoja. Samassa hän kuuli tuulen sanovan: -Laula Tiitus Agathalle joku laulu. -En osaa. Tiitus sanoi takasin. -Osaatsä, opettele. -Mitä mä laulaisin sit? Ei se varmaan tuo Agathaa takas, kyl mä sen hyvin tiiän. -Varmaan tuo, jos se on oikea. -Meinaatko? -Kyllä. Tuuli vastasi ja hymyili ja leyhytti samalla Tiituksen turkkia. -No... voin mä ainakin yrittää. -Jään ilolla kuuntelemaan lauluasi. Tiitus alkoi laulaa sitten. Päästyään toiseen säkeistöön, hän kuuli jonkun toisen äänen liittyvän hänen lauluun mukaansa. Hän avasi silmänsä ja katsoi näkyikö sitä toista laulajaa, joka lauloi hänen kanssaan, ei näkynyt vielä, joten Tiitus lähti liikkeelle ja lauloi samalla. Nähtyään viho viimein tutun peuran ilmestyvän kuusikon takaa esiin, tunnisti hän sen heti Agathaksi, omaksi äidikseen. Tiitus lopetti laulamisen ja kysyi hymyillen: -Äiti? Sinäkö? Naaraspeura katsoi Tiitusta silmiin, lopetti laulamisen kans ja sanoi kotvan kuluttua. -Tiitus, se olen minä, Agatha, sinun äitisi. Oikein tulkittu Tiitus rakas kuopuseni. Agatha hymyili sitten sen jälkeen. Tiitus riensi heti halaamaan tätä. Agatha otti vasansa heti syleilyynsä tahkomalla ja puskemalla sitä. Tiitus irrottautui äidistään ja kysyi: -Missä olet ollut? Huusin sua, mutta et vastannut. -Mä olin päivätorkuilla silloin kun huusit minua, mutta sitten kun kuulin sun laulun, heräsin siihen, nousin ylös ja aloin laulaa sun kanssa sitten. -Ai, no mikset ole tullut kotiin sitten? Tiitus halusi tietää kysyen. -No ihan sen takia koska halusin omaa rauhaa ja aikaa, ja varmasti tekee Carlillekin hyvää kans, koska meil tuli pientä riitaa. -Tiedän siitä. Tiitus totesi ja katsoi surullisena maahan. -Aijaa, kertoiko Carl vai? -Jep, kyllä. -Okei. -Carl oli jopa surullinen kun lähdin sua ettimään, ja se taitaa vissiin vieläkin itkeä kotona. Tiitus lisäsi vielä ja katsoi tulosuuntaan päin. Agatha ei sanonut mitään siihen. Hymähti vaan siihen. -Tulisit nyt kotiin äiti ja selvitä välit isin kanssa. Tiitus aneli pyytäen. -No en nyt osaa sanoa vielä mitään tuohon... Agathan lause jäi kesken. -Tulisit nyt, pliis, kunnon kumppanit sopii riidat. Riitely on tyhmää ja ne pitää sopia heti, ei kivaa katottavaa kun molemmat mököttelee jossain eripaikoissa yksinään. Mä en ainakaan sellasta kattelis kauaa. Tiitus sanoi. -Voi Tiitus kultapieni, mä en vielä pysty siihen, muuten tulisin kyllä, mutta oloni ei ole vielä semmoses kuosis et pystyisin tekee sovintoa Carlin kanssa. -Ootko tota mieltä? -Olen, haluan olla pari päivää vielä yksinään, katsotaan sitten sen jälkeen sovintoa Carlin kanssa, okei? Tiitus pettyi vähän, mutta suostui sitten siihen lopulta. -Kiva. Kiitos Tiitus. Sopiiko että tuut mut hakee puron luota parinpäivän päästä sitten? Tiitus nyökkäsi. -Hyvä. Mene kotiin nyt Carlin seuraksi. Tiitus ei millään olisi halunnut lähteä takaisin kotiin ilman äitiä, mutta Agathan mielestä hänen täytyi. Kun Tiitus katsoi äitinsä ilmettä, sen ilme kertoi selvästi, että hänen on mentävä. -Okei, mä menen. Nähään sit parin päivän päästä puron luona. -Jeps. Hei sit. -Hei. Tiitus vastasi. Sitten Agatha loikkasi takas kuusien kätköön ja hävisi sitten näköpiiristä. Sen jälkeen Tiituskin alkoi tekee lähtöä paluusuuntaan. Saavuttuaan kotiin tämä huomasi Carlin kököttävän yhessä nurkassa surullisena ja miettivän. Tiitus katsoi surullisena isäänsä, sit hän asteli tämän luo, asettui makuulle sen viereen ja painoi päänsä tämän kylkeä vasten. -Isi. Tiitus sanoi hiljaa varovasti. -Niin? -Mä näin Agathan ja löysin sen, se lupasi tulla parin päivän päästä kotio, niin saatte sovittua välinne. -Aijaa, ihanko tosi? Tiitus hymähti. -No kiva sitten. -Kyllä te välit kuntoon saatte vielä, usko pois. -Toivottavasti. Carl lausahti siihen ja nukahti sitten. Tiitus nukahti myös. Vai tuuli ulisi ulkona leyhyttäen samalla puiden oksia. Yö oli saapunut Polar Pearin metsään.

Oon pahoillani, kun kävi näin, on vaikeeta lähdin tai jäin, anteeks jos sydämes särin, mut yritä unohtaa säkin.

Yritä unohtaa, miten pystyt sanoo noi, sä tiedät yhtä hyvin ku mäki, etten voi, tekisin mitä vaan, et pääsisin eilisee, hei älä mee, jutellaan viel hetki ees.

Ois pitänyt istuu alas aikoi sitte, jutella kaikest, ny molemmat itkee, haudatut tunteet, kasvaa ja tummuu, unohdettiin kuin tärkeet niistä on puhuu, sen takii tähän päädyttiin, tää tyhmä riita, ei oo oikeestaan kummankaan vika, mä tein pahasti, vaik sua rakastin, ja nyt toivon et pääsisin ajas takasin.

Ehkä olin liian ankara, eikä riita ollut vakava, mut silti tuntuu samalta, eikä yhteen voida palata, ehkä joskus saadaan vielä, mahdollisuus en tiedä, jos voisin mennä, en kiellä, eiliseen, oisin jo siellä.

^Carl kuvassa. :)

Topi saapui kotikalliolle. Mikael ja muut huomasivat hänet, ja kysyivät: "Mitäs Tessulle kuului?" Bruce kysyi heti ensimmäisenä. "Ihan hyvää". Topi sanoi surkeana ja huokaisi sitten. "Hei, onko kaikki hyvin?" Assi kysyi ja tuli Topin vierelle ja kietoi tassunsa sen hartian yli. "Ei ole, jos suoraan sanon". "Kerro? Mikä on murheesi?" "Minun ystäväni Tessu on lähtenyt pois". Topi vastasi surullisena ja alkoi valuttaa kyyneliään silmistään. "Onko?" "On". "Tuleeko sulla ikävä Tessua?" "Tulee. Hän käski mun sanoa teille hänen terveisensä, joten terveiset teille nyt sitten". "Jaa, no kiitoksia paljon". Mikael kiitteli. Iltapäivällä Bruce päätti lähteä pilkkireissulle. Hän saapui jäätyneelle järvelle, koetti tassullaan jäätä ja huomasi että se oli vahvaa. Bruce kokeili mennä kokopainollaan jään päälle, ja huomasi, että vahvuus pysyi, ei jää lohkeillu mistään kohtaa. Samassa Bruce kuuli kahden miehen ääntä jostain, hän kääntyi katsomaan taakseen, ja huomasi kahden miehen menevän pilkille. Heillä oli mukanaan kaksi isoa pitkää laatikkoa, siitä hän aavisti, että he varmaan olivat tulleet kalastamaan. Tumma-asuinen mies otti ongen, laittoi koukkuun madon ja heitti koukun avantoreikään, jonka toinen mies oli kaivertanut tälle valmiiksi hyvissä ajoin. Mies odotteli ja odotteli, ja eipä kauaakaan kun onkeen nappasi kala. Mies kelasi siimaa ja nosti kalan ylös, tuloksena oli ahven. Brucella alkoi olla nälkä, joten hän juoksi heti paikalle. Mies meinasi laittaa ahvenen laatikkoon, mutta huomasi ketun edessään. "Kato Pertti, mikäs se siinä, kettu repolainen, taisi tulla kerjäämään ruokaa meiltä". "Anna se ahven sille jonka sait". Markku kehotti. "No en varmana anna". Bruce kuuli sen ja näytti miehille nälkäistä ilmettä. "Kato nyt, se on nälissään ihan selvästi, sinun on pakko antaa se ahven sille". Pertti pudisti päätään. Bruce huomasi sen, ja alkoi näyttää hampaitaan tälle. "Okei okei, repo, sä saat ahvenen, odota nyt hetki". Pertti rauhotteli kettua sanoen, ja kaivoi sitten ahvenen laatikosta jonka oli tappanut. Hän heitti sen ketun eteen ja katsoi mitä tapahtui kalalle. Brucen saatuaan kalan etutassujen eteen, tämä otti sen suuhunsa heti ja pakeni paikalta. "Olipa kesy kettu". Markku sanoi Pertille. "Niin oli, harvinaisen kesy todellakin". Pertti totesi häkeltyneenä ja jatkoi pilkkimistään Markun kanssa. Brucen päästyään rantaan, tämä laski ahvenen maahan ja alkoi käydä aterian kimppuun. "Ai vitsit että oli hyvää kalaa". Bruce totesi itsekseen ja palasi kotiin sen jälkeen vatsa pullollaan.

-Tiitus, oli tosi ihana ilta eilen. -Oli vai? -Kyllä. -Niin mustakin, ja oli myös ihana tanssia sun kanssasi? -Samat sanat täällä. Tiitus hymyili ja loi katseensa sitten alas. -Katso miten hieno sateenkaari tuolla. Tiitus katsoi Alanin osoittavaan suuntaan ja totesi: -Juu, onhan se hieno juu. -Mahtaako tuolta sateenkaaren päästä löytää aarteen? -Enpä usko että löytää. -Meinaatko niin? -Meinaan. Olen kuullut joskus, että sateenkaaren päästää saattoi löytää aarteen ennen vanhaan. -Aijaa, mut meinaatko ettei enää löytäisi? -Kyllä. Maailma on muuttunut paljonkin siitä vanhasta ajasta. -Okei, no ei meidän sitten kannata kokeilla sitä keinoa. -Juu ei. Ilta alkoi koittaa Polar Bearin metsään. Asukkaat alkoivat taas valmistautua iltaansa viettämään kotikoloihinsa. -Tiitus. Tuletko mun luokse yöksi, vai menetkö kotiin? -Öö, tota...en tiiä...toisaalta kyllä kotiini on jonkin verran matkaa kyllä, et, en tiiä et jaksanko kävellä sinne asti, ja sit toiseksi pelkään petoja kans, et ehkä vois olla parempi et jään sun luokses yöksi. -Ok, kiva sit. Tule, niin jatketaan matkaa, pesälleni ei oo enää pitkä matka. Tiitus nyökkäsi ja lähti Alanin mukaan. Heidän päästyään perille Tiitus lösähti heti makuulle. -Haluatko et syödään jotain iltapalaksi? -Mä en ainakaan syö mitään, mutta jos sinä haluat syödä jotain, niin syö vaan. -Ok. Öitä sitten sulle Tiitus. Alan toivotti. -Öitä. Sitten Tiitus sulki silmänsä ja nukahti. Alanin saatua iltapalansa hoidettua, tämä kömpi sitten Tiituksen viereen makuulle, painautui tämän päätä vasten nojaten ja nukahti sitten itsekin uneen. Vain kuu mollotti öiselta tähtitaivaalta.

*  *  *

Seuraavana aamuna Francis ja April tulivat Alanin pesälle kertomaan iloisen uutisen. -Alan? -Niin?Mitä asiaa? Älkää unohtako Tiitusta? -Ai moi Tiitus. -Moi vaan. Tiitus tervehti vieraita. Hän nousi ylös ja käveli Alanin, Elmerin ja Franciksen luokse kuuntelemaan, et mitä Franciksella ja Aprillilla oli kerrottavanaan. -Teillä oli jotain asiaa, eikös? -Juu, tota, eikai me vaan häiritsetty? -Ette. -Hyvä. Tota, meidän asia koskee Arthur nimistä henkilöä. -Jaa, mitä siitä? -Se kutsui teidät hänen juhliin kuulemma. -Mihin juhliin? Alan kysyi ja katsoi Tiitusta, joka näytti vastaavasti olevan ihmeissään koko uutisesta itsekin. -No, synttärijuhliin tietysti. April totesi. -Täh, onko Arthurilla synttärit? -On. -Tänäänkö? -Jep, olette tervetulleita. -Jaa, no kiitoksia kutsusta, tulemme mielellämme, vai mitä Tiitus? -Juu, tottakai. Tiitus vastasi. -No kiva, nähään sitten Arthurin luona. -Jepu. Ennenkuin Francis ja April poistuivat Alanin pesästä, Tiitus kysyi, et keitä kaikkia oli sinne kutsuttu, ja April oli vastannut, että kaikki. Tiitus nyökkäsi siihen ja hyvästeli sitten Franciksen ja Aprillin Alanin kanssa, jotka poistuivat sen jälkeen pesästä. Iltapäivällä alkoi Arthurin luona synttäripirskeet. Porukkaa oli kokoontunut koolle jo. Alan ja Tiitus tulivat hyvissä ajoin paikalle. -Ketä puuttuu vielä? Alan kysyi, kun näki Elmerin. -Ainakin Agatha ja Carl, sitten Vanessa puuttuu ja Diana, ne mä ainakin tiedän, muista en. -Onko ne kutsuttu? -Nekö, jotka mainitsin äsken vai? -Niin ja muutkin myös? - Muista en tiiä, mutta ne on kutsuttu, jotka luettelin poissaolleiksi äsken. Elmer vastasi. Alan nyökkäsi siihen. Tiitus meni juttelemaan Lindan, ja Cathyn kanssa. Alan jäi juttelemaan Haroldin, Franciksen ja Elmerin kanssa. Kuulumisia vaihdettiin ja keskustelua siitä, että mitä kukin oli tehnyt päivän aikana, ja miten ne olivat saaneet päivän kulumaan. -Tiitus, sua ei ole vähään aikaan näkynyt? -Ei suakaan Linda. Kiva nähdä sua pitkästä aikaa. -Samoin suakin. -Susta on tullut sitten aikuinen peura jo. -Jeps. -Miltäs tuntuu olla aikuinen jo? -No, ihan kivalta, tai miten sen nyt ottaa tietty. Tiitus totesi. -Niinpä, no onkait se erilaista, jos miettii sitä vasa aikaa kun jouduit olemaan äitis helmoissa jne. -Niinpä, sanos muuta. -Nyt sinulla vapautta ja saat itse päättää omat menosi minne menet ynnä muuta sellaista. -Näinpä, puhut asiaa Cathy. Cathy hymyili tälle. -Mites sinä muuten tulit toimeen äitisi kanssa, kun vasa olit? Linda kysyi sitten. -No, ihan hyvin oikeastaan, vaikka välillä äiti tuntui olevan liiankin paljon olevan minusta huolissaan. -Aijaa, kui? Cathy kysyi sitten. -En tiiä, en osaa sanoa. -Aijaa, ei mun äiti vaan ollut sellainen. -Noh, ei kaikkien äidit olekaan, joittenkin on, ja joittenkin taas ei. -Niinpä, se on totta kyllä. -Minusta tuntuu, ettei sellaset äidit pahemmin välittele misä oma lapsukainen menee, ja mitä se touhuaa, jotka ei huolissaan ole. Cathy sanoi sitten. -Olen samaa mieltä. Linda sanoi. -Mä kanssa. Tiitus sanoi heti Lindan perään. Sitten kuului Carlin huuto yhtäkkiä: -Hei kaikki, sori kun olemme myöhässä?! -Ei haittaa, hyvä kun tulitte. Alan huusi takaisin. -Onko kaikki muut paikalla kuitenkin? -Ovat. -Hyvä sitten. Nyt meidän ei tarvitse odottaa enää kuin Arthuria vaan. -Jep. -Missä muuten Arthur viipyy? -Jaa-a, enpä kuule tiiä, eiks se kotona ollut kun tulitte sen pesäkolon ohitse? -Ei. -Ai, no sit meidän pitää varmaankin ootella sitä? -Niin täytyy. Porukat odottelivat synttärisankaria, mutta sankaria ei näyttänyt näkyvän, eikä kuuluvan lainkaan. Osa vieraista aikoi jo ilmaista pettymisen merkkejä. Jos sankaria ei ala pikkuhiljaa näkymään ja kuulumaan, alkaa juhlat olla turhia, lahjat jää antamatta, onnittelut saamatta ja niin edelleen. -Missä se lurjus viipyy oikeen? -En tiiä. -Mitäs jos sille on sattunut jotain? Vanessa kysyi väliin. -Toivottavasti ei oo, sitä me ei haluta, vai mitä? Carl kysyi porukoilta. Porukat pudistivat päätään heti. -Sitä minäkin. Parasta on vaan ootella, kyl se sieltä tulee, kun ehtii vaan. Muut nyökkäsivät olevansa samaa mieltä Carlin kanssa. Eipä kauaakaan, kun synttärisankari tuli kaukaa jo. -Tuolta se tulee! joku huusi kun näki Arthurin tulevan. -Hyvä sit. Carl totesi siihen. -Sori, että jouduitte odottaa minua näin kauan? -Ei haittaa. Miksi sulla näin kauan kesti muuten? -No, eksytin itseni jotenkin tuolla metsässä. Erehdyin reitistäni, et menin väärää reittiä. -Kuinka sä sillai? -En oikein tiiä itsekään, mutta onneksi löysin perille viimein. -Niinpä, onneksi. Me pelättiin, että sulle on sattunut jotain ikävää matkalla, kun sua ei näkynyt, eikä kuulunut lainkaan. -Jaa, no ei sentään. Ei tarvii olla turhaan huolissaan, jos mulle jotain tapahtuisi, niin kyllä joku sanomaan tulisi teille sitten heti tai jotenkin viestii tulisi. -Niin no...tulis joo, oikeassa oot Arthur. -Jeps. Tota, oletteko kaikki tässä, vai tuleeko joitain vielä? -Ollaan kaikki tässä juu, ei tule ketään enää. -No hyvä. Ei muutakuin juhlat alkakoon sitten vaan. -JEE! muut huusivat kuorossa. Tiitus tuli Arthurin luo hetken kuluttua ja sanoi: -Noh, onneksi olkoon nyt sitten Arthur? -Kiitoksia. Arthur halasi häntä. Muutkin tulivat onnittelemaan Tiituksen jälkeen. -Onnea nyt sitten vaan minunkin puolestani. Carl sanoi. -Kiitos kiitos. -Paljonko täytit nyt sitten? -5-vuotta. -Okei, mitäs toivot lahjaksi? -En mitään, en halua lahjaa tällä kertaa. -Aha, selvä juttu. Seuraavaksi porukat lauloivat Arthurille syntymäpäivälaulun. Arthur kiitti laulusta ja käski vieraat astumaan sen jälkeen hänen pesäänsä, ja vieraat tulivat. Pesässä kävi puheensorina. Toiset kertoivat vitsejä, toiset vaihtoivat kuulumisia ja toiset taas lauloivat. Aika kului rattoisasti juhlissa. Pian tuli kotiinlähdön aika. -Arthur, kiitoksia paljon juhlistasi, oli tosi kivaa. - Olkaa hyvät vaan ja kiitos kun pääsitte tulemaan. -Ei kestä, illanjatkot. -Samoin teillekin. Heippa! -Heippa! Osa Arthurin vieraista lähti. Tiitus, Alan, Linda, Elmer, Vanessa, Harold, Carl ja Agatha jäivät vielä. Kotvan kuluttua hekin tekivät lähtöä. -Kiitos Arthur kaikesta?. -Eipä kestä, kiva kun pääsitte tekin tulemaan synttäreilleni. -Juu, mutta illanjatkoja sitten vaan ja öitä myös. Carl sanoi. -Samoin teille myös? -Kiitos. -Heippa! -Heippa! Carl ja Agatha lähtivät Vanessan, Tiituksen ja Alanin, Lindan ja Elmerin sekä Haroldin saattelemana Arthurin pesästä ulos. Kun kaikki olivat menneet, Arthur jäi viettämään yksin loppuiltaansa. Synttärijuhlat jäivät hänelle mieleen koko illaksi. Ei näin hienoja juhlia hän tulisi unohtamaan ikinä mielestään, ja siitä hän oli takuuvarma aivan varmasti. Saatuaan silmänsä umpeen, Arthur oli jo täydessä unessa. Sen jälkeen ympärille ei jäänyt sen jälkeen mitään, muutakuin syvä hiljaisuus.

Were's a little song I wrote. You might want to sing it, note for note. Don't worry, be happy! In every life we have some trouble. When you worry you make it double. Don't worry, be happy! Ain't got no place to lay your head. Somebody came and took your bed. Don't worry, be happy! The landlord says your rent is late, he may have to litigate. Don't worry, be happy!

Ain't got no cash ain't got no style, ain't got no girl to make you smile. Don't worry, be happy! 'Cos when you worry your face will frown. And that will bring everybody down. Don't worry, be happy!

Topilla oli todellakin ikävä Tessua. Niinkuin laulussa sanotaan, älä ole huolissasi, ole iloinen, eli Topin kannattaisi olla iloinen Tessun puolesta, eikä murehtia sitä. Hänen pitäisi toivoa, että Tessulla olisi kaikki ok, jos hän kokoajan murehtii sitä, niin Tessulle saattaisi tapahtua vaikka mitä. Mikael tuli hänen luokseen ja sanoi: "Topi, pää pystyyn, ei sun tarvii olla huolissasi Tessusta, kyllä Tessu pärjää". "Kyllä tarvii". "Eikä tarvii". Mikael sanoi. Iltapäivällä Topi lähetti kirjeen Tessulle, ja näin se kuului:

"Moi Tessu, mitä kuuluu? Minulle kuuluu ihan hyvää tänne Kettulaaksoon. Minulla ja muilla on ollut sinua kova ikävä, ja täällä on ollut hiljasta ilman sinua. Tulisit pian takaisin, sillä me tarvitaan sinua. Pysy terveenä ja jaksele ja voi hyvin". Terv: Topi

Peter helmipöllö lupasi viedä kirjeen perille. Tämä otti kirjeen nokkaansa ja lähti viemään sitä Tessulle. Topi ei voinut muutakuin odottaa Tessun paluuta ja sitä että Tessu saa kirjeen ja ilahtuu siitä saatuaan sen. Myöhemmin Tessu oli saanut kirjeen, ja lukenut sen. Oli ilahtunut Topin kirjeestä. Käski Peter pöllön kertoa kiitoksensa takaisin Topille, ja Peter lupautui välittämään viestin Topille takaisin. Sitten Peter-pöllö lähti Tessun luota suunnistamaan takaisin Topin luokse kertomaan Tessun viestiä. Ei mennyt kauan kun pöllö oli häipynyt jo metsän siimekseen.