-Carl, Agatha sanoi kun huomasi miehensä nousevan ylös ja venyttelevän. -Niin? -Mua on jäänyt vaivaamaan se Tiituksen katoamisesta oleva asia, kun me tiuskittiin toisillemme siitä...? Carl hymähti siihen. -Niin, et voitaisko mitenkään sopia se ja unohtaa koko asia? -EI! -Miksei? -Koska olit mulle tosi tyly. -Missä asiassa? Agatha kysyi heti perään. -No siinä kun halusit yksin lähteä ettii Tiitusta ja et halunnut ottaa mua ees mukaan, vaik olisin halunnut. -Mä en sua sen takia ottanut mukaan, koska halusin ja tarvitsisin omaa rauhaa. -Juujuu, just joo. Carl tokaisi siihen. -Ihan tosi, en mä aina tykkää, et aina kun mä lähen jonnekin, niin sä lähet mukaani, siit voi saada sellasen kuvan, et sä et luota muhun, ja et sä pelkäät et mä tapaan jonkun toisen miehen, ja mä en saa sen kanssa jutella ees jne, olkoon sit naaras tai uros tilanteessa, niin samat jutut pätee. Vapautta tartteis olla, ja luottamusta. -No, en mä mitään pelkää. -Ai et vai, ai et pelkää et tapaan jonkun toisen uroksen matkalla ja se mua iskee vai tms? -Niin. -No hyvä, jos oot oikeesti tota mieltä, niin voin sit saman tien lähteä ettii toista urosta, jos sä sitä haluat, haluatko? Carl katsoi taivaalle ja oli hiljaa. Ei puhunut mitään vaimolleen. Agatha yritti saada miestään puhumaan, mutta ei saanut, joten hän sanoi: -Okei, nytku en saa sua ees puhumaan, niin sanon sulle sit hyvästit. Sä taidat olla sitä mieltä että me ei olla oikee pari, ja me ei kuuluta toisillemme, niin meijän parasta sit erota, ja sitku et sopia halua riita asiaakaan sillai kun kunnon miehen kuuluu, niin mä lähen sitten. Agatha käänsi takapuolensa Carliin päin ja oli tekemässä jo lähtöä. Carl heräsi siihen ja käänsi päänsä Agathaan päin, ja huomasi tämän tekevän lähtöä jo. Hän tajusi, että tämä todellakin jää nyt yksin ja sitä hän ei halunnut. -Agatha... Carl sai sanottua änkyttäen. -Oho, nyt sä jopa puhutkin jo, ihme. Mikset sä silloin puhunut, kun kysyin sulta, että haluatko että etsin toisen urosmiehen tilalleni? Et ees reakoinut siihen, vaan katsoit ylös taivaalle ja olit hiljaa. -Anteeksi, olin niin mietteissäni. -Vai mietteissäs, mitähän sä mahdoit miettiä sit, olis kiva tietää?! -No, miettisin niitä asioita joista sä puhuit mulle. -Joo-o, niin varmaan. Agatha tokaisi siihen sitten ja katsoi sitten vastaavasti itse taivaalle ja pyöritteli silmiään. -Ihan tosi!? Carl näpäytti takaisin vihaisena. Agatha veti naamalleen ivallisen hymyn ja pudisti päätään sen merkiksi, etten usko sua. Carl huomasi sen ja sanoi: -Jaahas, vai et usko mua, no sit onkin parempi, et erotaan vaan, ollaan kummatkin sit yksin vaan, ehkä se meille parempi. -Okei, sopii mulle! Agatha näpäytti ja lähti. Carl juoksi siihen paikkaan, missä Agatha seisoi hetki sitten. Tämä katsoi vaimonsa menoa. Pian Agatha oli jo niin kaukana, että oli turha huutaa sen perään mitään. Carl laski surullisena päänsä alas, käänsi koko vartalonsa päinvastaiseen suuntaan ja lähti surullisena sitten astelee pesään Tiituksen luo. Tuuli alkoi leyhytellä Carlin turkkia samalla tämän astellessa Tiituksen luo.

Kun silmiis sinisiin katsoin, luulin niin onnen susta löytyneen. Sua rakastin, muut unohdin, sinut tahdoin omaksein. Vaan kuulla sain, että ainoa en sulle olekkaan. Kun kerran viimeisen suljen oven varoen, olet mulle historiaa.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Kun katson taaksepäin, olet muisto vaan, muisto menneen rakkauden. Löydät jonkun muun, joka sinuun rakastuu, uskoo sun valheisiin. Silti luotan rakkauteen, voimaan ikuiseen. On mulla määränpää, eilinen taakse jää, se oli unta pettävää.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Jos rakkauden uudestaan, uskallan aloittaa, ehkä huominen taas, onnen tavoittaa.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Bye bye baby, baby good bye! Lähden pois vaikka yksin jään, bye bye baby, baby good bye! Itke en, kun loppuu tää.

Tiitus huomasi isän seisovan pesäaukon suulla. -Isä, miksi sä siinä seisot? -En mä tiiä oikein itsekään. -Tule pois siitä sitten ja tule tänne. Tiitus pyysi. Carl käveli hitain askelin ja pää riipuksissa tyttärensä luo. Hän lysähti maahan ja painoi päänsä Tiituksen etujalkojen päälle ja valutti kyyneleet. -Isä, mikä on? Oletko sairas? -En. -No, mikä on? Kerro? Carl pysyi hiljaa. Tiitus tahkoi isän päätä ja nuoli sen otsaa, mutta tämä ei nostanut päätään edelleenkään ylös. Aikansa odoteltuaan siinä, Tiitus alkoi tulla hermostuneeksi, joten hän nousi ylös ja Carlin pää paiskautui maahan. -Isä, nyt kerrot mulle, et mikä sulla on? Haluan tietää!? -Ei mulla mikään oo. -Kyllä on? Nään sen susta hyvinkin. -Ei ole.  -Mä kysyn sitten äidiltä, se ainakin kertoo mulle, et mikä sulla on! Tiitus meinasi lähteä, mutta kuuli isänsä sanovan hiljaa: -Älä etsi äitiäsi. -Miksen saa? Kyl mä sen vaan etin, piste! -Ei sun kannata. Carl sanoi ja katsoi maahan sitten. -Miksei muka?! Carl pysyi hiljaa hetken. Jonkun ajan päästä Carl sanoi sitten: -Agatha ei oo tulossa kotiin enää... -Miten niin muka ei ole, onko hän kuollut? -Ei, mutta hän jätti mut...yksin. -Miksi? -Riidan takia, me riideltiin. -Just, no mistäs tällä kertaa? -Yhest jutusta vaan, se ei mun sanomaani uskonut, mitä sille sanoin. -Aijaa, no mitäs jos mä juttelisin äidin kans? -En tiiä, kannattaako sun...? -No, ei sitä tiiä vaikka saisinkin sen puhumaan? Tiitus aprikoi asiaa. -Noh, jos niin haluat niin voithan sä kokeilla tietty, mutta epäilen kyllä ettei se auta. -Kiitti iskä, nähtäillään tossa illalla sitten. Tiitus huusi riemuissaan ja syöksyi ulos pesästä. -Joo, okei. Ole varovainen sitten! Carl huusi sen perään, mutta turhaan, Tiitus oli jo mennyt ja se ei sitä kuullut. -Kunpa Tiitus nyt olis varovainen matkalla. Carl mietti mielessään itsekseen pesässä. -No, toivottavasti. Sen jälkeen Carl sulki silmänsä ja otti pienet nokoset sitten.

Mä en ymmärrä, miks taas piti tapella, me tunnetaan nii hyvin, että molemmat voi aatella, myös toisen kannalt, anna anteeksi, et olit itsekäs, en kohdellu sua ku ansaitset, me ollaan yhtä, vaa yhes kokonaisia, täydennetään toisemme ku ollaan erilaisia, eikai vielä oo liian myöhästä rakas? voi kumpa vaa voisin mennä ajassa takas.

Tiitus taivalsi metsässä etsien äitiään. -Äitiiiii, missäää olet?! Vastaa!? Metsä kaikui Tiituksen huudoilla, mutta vastausta ei tullut takaisin. Tiitus tuli murheelliseksi. Toivottavasti ihmiset eivät ole ryöstäneet sitä häneltä, tai tappaneet, mutta kuitenkin hän jatkoi etsintöjä, ihan sama vaikka olisi iltakin, niin siltikin. Pian Tiitus tuli purolle. Pitkän taivalluksen jälkeen oli hyvä vetää henkeä ja juoda. Samalla hän mietti, mistä voisi löytää äitinsä, ja miten. Se tarvitsi keinoja. Samassa hän kuuli tuulen sanovan: -Laula Tiitus Agathalle joku laulu. -En osaa. Tiitus sanoi takasin. -Osaatsä, opettele. -Mitä mä laulaisin sit? Ei se varmaan tuo Agathaa takas, kyl mä sen hyvin tiiän. -Varmaan tuo, jos se on oikea. -Meinaatko? -Kyllä. Tuuli vastasi ja hymyili ja leyhytti samalla Tiituksen turkkia. -No... voin mä ainakin yrittää. -Jään ilolla kuuntelemaan lauluasi. Tiitus alkoi laulaa sitten. Päästyään toiseen säkeistöön, hän kuuli jonkun toisen äänen liittyvän hänen lauluun mukaansa. Hän avasi silmänsä ja katsoi näkyikö sitä toista laulajaa, joka lauloi hänen kanssaan, ei näkynyt vielä, joten Tiitus lähti liikkeelle ja lauloi samalla. Nähtyään viho viimein tutun peuran ilmestyvän kuusikon takaa esiin, tunnisti hän sen heti Agathaksi, omaksi äidikseen. Tiitus lopetti laulamisen ja kysyi hymyillen: -Äiti? Sinäkö? Naaraspeura katsoi Tiitusta silmiin, lopetti laulamisen kans ja sanoi kotvan kuluttua. -Tiitus, se olen minä, Agatha, sinun äitisi. Oikein tulkittu Tiitus rakas kuopuseni. Agatha hymyili sitten sen jälkeen. Tiitus riensi heti halaamaan tätä. Agatha otti vasansa heti syleilyynsä tahkomalla ja puskemalla sitä. Tiitus irrottautui äidistään ja kysyi: -Missä olet ollut? Huusin sua, mutta et vastannut. -Mä olin päivätorkuilla silloin kun huusit minua, mutta sitten kun kuulin sun laulun, heräsin siihen, nousin ylös ja aloin laulaa sun kanssa sitten. -Ai, no mikset ole tullut kotiin sitten? Tiitus halusi tietää kysyen. -No ihan sen takia koska halusin omaa rauhaa ja aikaa, ja varmasti tekee Carlillekin hyvää kans, koska meil tuli pientä riitaa. -Tiedän siitä. Tiitus totesi ja katsoi surullisena maahan. -Aijaa, kertoiko Carl vai? -Jep, kyllä. -Okei. -Carl oli jopa surullinen kun lähdin sua ettimään, ja se taitaa vissiin vieläkin itkeä kotona. Tiitus lisäsi vielä ja katsoi tulosuuntaan päin. Agatha ei sanonut mitään siihen. Hymähti vaan siihen. -Tulisit nyt kotiin äiti ja selvitä välit isin kanssa. Tiitus aneli pyytäen. -No en nyt osaa sanoa vielä mitään tuohon... Agathan lause jäi kesken. -Tulisit nyt, pliis, kunnon kumppanit sopii riidat. Riitely on tyhmää ja ne pitää sopia heti, ei kivaa katottavaa kun molemmat mököttelee jossain eripaikoissa yksinään. Mä en ainakaan sellasta kattelis kauaa. Tiitus sanoi. -Voi Tiitus kultapieni, mä en vielä pysty siihen, muuten tulisin kyllä, mutta oloni ei ole vielä semmoses kuosis et pystyisin tekee sovintoa Carlin kanssa. -Ootko tota mieltä? -Olen, haluan olla pari päivää vielä yksinään, katsotaan sitten sen jälkeen sovintoa Carlin kanssa, okei? Tiitus pettyi vähän, mutta suostui sitten siihen lopulta. -Kiva. Kiitos Tiitus. Sopiiko että tuut mut hakee puron luota parinpäivän päästä sitten? Tiitus nyökkäsi. -Hyvä. Mene kotiin nyt Carlin seuraksi. Tiitus ei millään olisi halunnut lähteä takaisin kotiin ilman äitiä, mutta Agathan mielestä hänen täytyi. Kun Tiitus katsoi äitinsä ilmettä, sen ilme kertoi selvästi, että hänen on mentävä. -Okei, mä menen. Nähään sit parin päivän päästä puron luona. -Jeps. Hei sit. -Hei. Tiitus vastasi. Sitten Agatha loikkasi takas kuusien kätköön ja hävisi sitten näköpiiristä. Sen jälkeen Tiituskin alkoi tekee lähtöä paluusuuntaan. Saavuttuaan kotiin tämä huomasi Carlin kököttävän yhessä nurkassa surullisena ja miettivän. Tiitus katsoi surullisena isäänsä, sit hän asteli tämän luo, asettui makuulle sen viereen ja painoi päänsä tämän kylkeä vasten. -Isi. Tiitus sanoi hiljaa varovasti. -Niin? -Mä näin Agathan ja löysin sen, se lupasi tulla parin päivän päästä kotio, niin saatte sovittua välinne. -Aijaa, ihanko tosi? Tiitus hymähti. -No kiva sitten. -Kyllä te välit kuntoon saatte vielä, usko pois. -Toivottavasti. Carl lausahti siihen ja nukahti sitten. Tiitus nukahti myös. Vai tuuli ulisi ulkona leyhyttäen samalla puiden oksia. Yö oli saapunut Polar Pearin metsään.

Oon pahoillani, kun kävi näin, on vaikeeta lähdin tai jäin, anteeks jos sydämes särin, mut yritä unohtaa säkin.

Yritä unohtaa, miten pystyt sanoo noi, sä tiedät yhtä hyvin ku mäki, etten voi, tekisin mitä vaan, et pääsisin eilisee, hei älä mee, jutellaan viel hetki ees.

Ois pitänyt istuu alas aikoi sitte, jutella kaikest, ny molemmat itkee, haudatut tunteet, kasvaa ja tummuu, unohdettiin kuin tärkeet niistä on puhuu, sen takii tähän päädyttiin, tää tyhmä riita, ei oo oikeestaan kummankaan vika, mä tein pahasti, vaik sua rakastin, ja nyt toivon et pääsisin ajas takasin.

Ehkä olin liian ankara, eikä riita ollut vakava, mut silti tuntuu samalta, eikä yhteen voida palata, ehkä joskus saadaan vielä, mahdollisuus en tiedä, jos voisin mennä, en kiellä, eiliseen, oisin jo siellä.

^Carl kuvassa. :)